Bussikuski pyysi anteeksi :D

Taitaa hautajaisstressiä pukata, kun tulevat jo uniin.

Viime yönä kirjoitin kukkiin liitettävää korttia juuri ennen kuin se oli määrä arkun äärellä lukea. Eikä miesparka tietenkään saanut siitä mitään selvää - no ei kai, kun oli kummasti tutun virren sanat muuttuneet blogimaailmasta napatuksi jargoniksi. Siellä sitten kirkossa ventovieras nainen alkoi kovaan ääneen kiitellä minua, kun olen ollut niin suureksi lohduksi heidän poikansa menehdyttyä yllättäen. Olin juonessa mukana ja esitin vaatimatonta, että äläs nyt... vaikka oikeasti mietin, että kuka hitto tuo maatuska on. Samaan aikaan edettiin kovaa vauhtia meidän sukulaisen hautaamista kohti. 

Onneksi vihdoin koitti aamu!

Tänään oli päiväkotipojan perustaitojen opettelupäivä n:o 2.

Minä idiootti, joka en koskaan opi, olin ohimennen mennyt lupaamaan, että joo, voidaan käydä hampurilaisella aluksi (joo joo, taas taas, tiedän tiedän, jo toinen kerta tällä viikolla, huono minä, läps läps poskelle vaan). SITTEN kun h-hetki eli hampurilaisaika alkoi olla käsillä, muistin että joo, hampurilaisella käynti menee tällä naperolla aina huudoksi (kts. Minä en ikinä opi, osa 2), että oliko oikeasti fiksua luvata, oliko, vatun daiju??

minä: Mitenkähän meidän nyt pitäisi tehdä tämän asian kanssa...
päiväkotipoika: Minkä asian kanssa?
- Sen hampurilaisella käymisen kanssa... kun sehän menee yleensä aina itkuksi ja huudoksi ja on paha olo ja oksettaa ja... että mitäs me tehtäis, ettei se menisi siihen taas?
- No jos minä otan lasten aterian?

Onpa todellakin muna kanaa viisaampi. Vaikka ei se normihampparikaan ole mikään iso tuolle pojalle ollut ja tämä oksuolohomma on aika uusi juttu. Ennemmin epäilen ongelman syyksi liian kovaa sisäänmättövauhtia. Mutta hyvä näin.

Hampurilaisella ollessamme poika oli syönyt jo melkein koko hampparin, kun hän yhtäkkiä sanoi, että nyt se tulee taas... Sanoin, että jospa lopetetaan nyt tähän ja hän menee käymään leikkipaikassa vähän röyhtäilemässä. Näin tehtiin ja pian oli parempi olo. En tosin tiedä röyhtäilikö. Kotihommina oli tänään kirje toiselle kummille.

Aamulla bussilla kaupungille suunnatessamme ilmoitin reissukoplan vahvuuden kuten aina ennenkin: "Yksi aikuinen, yksi lapsi ja yksi alamittainen."

"Eli se normaali [kokoonpano]", sanoi bussikuski.

"Älä käytä sanaa 'normaali' meidän kohdalla", mä heitin takaisin.

Myöhemmin päivällä sattui sama kuski: "Anteeksi aamuinen sanavalinta. Ei tule toistumaan."

Minusta se oli mainiosti kuitattu takaisin. :D

Mutta kun nykyään eletään tässä 24/7-mielensäpahoittamiskulttuurissa, jossa someraivo saa paskan lentämään tuulettimesta nopeammin kuin Timo Soini ehtii sanoa "ei vihanneksia minulle", niin kylläpä tuli jälkikäteen mieleen sekin vaihtoehto, että huumoriin verhottu anteeksipyyntö olikin ehkä todellinen pahoittelu. Mistäs hän saattoi tietää, kuulunko näihin pilkkuvirheitä metsästäviin hiekkahousuihin vai olenko ihan normi huumorintajulla varustettu naiseläjä. (Saataisiinko tästäkin aikaan nyt myös feministinen manifesti?)

Niin tai näin, tänään on ollut ihan ok päivä - sen jälkeen kun olin pakottanut päiväkotipojan sohvalle syliini istumaan ja pahaa tuulta pois puhaltamaan.

Kuva: 3dman_eu
/ CC0 / Pixabay

Kommentit

Tämän blogin luetuimmat: