Miten väsynyt voi ihminen olla?

Lunta. Lunta. Lunta.

Ja lisää tulee.

Hain pojan koulusta, siis kävelin töistä koululle ja siitä yhdessä kotiin. Märinä ja valitus alkoi sillä samalla sekunnilla kuin kotimatkakin. Kaikki oli taas huonosti. Miksi pitää kävellä kotiin? (Ei oo pakko, saat juostakin.) Miksei isi voi hakea autolla? (Ööö, koska pitää käydä töissä?) Miksei saa pelata tänäänkään? (Koska sunnuntai on pelipäivä.) Mutta sinä lupasit, että saa pelata! (En varmasti ole luvannut, kts. edell. kohta.) Miksei koskaan ole mitään kivaa? (Teillä on taatusti kivempaa kuin monella muulla lapsella, jos laskemaan aletaan.) Ja niin edelleen. Loputtomasti. Lopulta ärähdin. Loppumatka meni mukavammin.

Koulupoika jäi kotiin juomaan kuumaa mehua ja katsomaan televisiota, kun lähdin hakemaan pikkuveljeä päiväkodista. Lunta, lunta, lunta. Tuota valkoista paskaa niin että renkaat peittyy siihen sontaan. Ah, kun on keveätä edetä. Kiroan ja tarvon.

Päiväkotipoika ei lähde kotiaan kohti yhtään iloisemmissa tunnelmissa kuin isoveljensä tuntia aiemmin. Äiti tekee hänelle saatanallista vääryyttä, kun pakottaa pukemaan itse - ja se sitten näkyy ja kuuluu. Mutta kotiin päästään, vihdoinkin. Ja huomaan, että mies on tullut töistä kotiin aikaisemmin kuin piti. No kiva, tuon jos olisin tiennyt niin olisi saanut hakea pojan päiväkodista autolla.

Olen poikki. Pitäisi ladata sekä pyykinpesu- että astianpesukone, mutta haistatan sille hommalle pitkät. Juon teetä ja laitan pöperöä pöytään. Viikon ainoa ilta, kun koulupojalla on harrastus, joten ei ole aikaa jäädä rötväämään kotiin. Pienempi poika mummon hoiviin, minä ja koulupoika harrastukseen, mies johonkin luennolle.

Kello pyörähtää iltaan. Kotiudumme. Mummon letut saavat toimia iltapalana. Pyykit pyörimään ja tiskit pesuun. Teetä.

Luojan kiitos huomenna on perjantai.
 

Kuva: qimono
/ CC0 / Pixabay

Kommentit

Tämän blogin luetuimmat: