Vuoden Äiti = epäonnistunut äiti

Kuvittele, että tapaat ihmisen, johon rakastut. Hänkin haluaa olla kanssasi ja suhteenne pari ensimmäistä vuotta ovat ihania. Kaikki uusi on jännää ja arki sujuu. Sitten elämäsi rakkaus alkaa lyödä sinua. Hän puree, repii ihoasi, potkii ja hakkaa päällään sinua. Tätä jatkuu ainakin kolme vuotta, jonka jälkeen jäljelle jää päällä hakkaaminen.

Olet jo jonkin aikaa miettinyt, että suhteenne toisella osapuolella on ehkä joku neurologinen ongelma. Hän saa diagnoosin ja se on tavallaan helpotus, mutta eihän se arjen haasteita poista. Tosin päällä hakkaaminen loppuu suhteen vuonna 6.

Näinä polyamorisina aikoina teidän suhteeseenne on liittynyt yksi osapuoli lisää. Elämääsi ensin tulleella rakkaudella ja tällä numero kakkosella on ikäeroa pari-kolme vuotta, uudempi on tietysti nuorempi.

Ajattelet ensin, että hei, tämä uusi rakkaus on ihanan normaali heppu. No, aika näyttää, että eipä olekaan. Diagnoosia ei vielä napsahda, mutta erittäin haastava persoona on tämä toinenkin. Jopa niin haastava, että mietit, oliko tämä yhtään viisas hankinta. (Jos rehellisiä ollaan niin olisi ollut viisainta olla hankkimatta sitä ensimmäistäkään.)

Normaalissa pari/polyamoriasuhdetilanteessa sinä toteaisit näille rakkauksillesi, että kiitti mulle riitti, mä en enää rakasta sua, sä olet tappanut mun rakkauden sua kohtaan, en jaksa tätä paskaa, heippa. Mutta kun nämä elämäsi rakkaudet nro 1 ja nro 2 ovatkin sinun omia lapsiasi, niin siinäpä olet kuin tikku paskassa seuraavat 20 vuotta. Ainakin.

Aika usein kuulee sanottavan, että kaikkia maailman äitejä yhdistää yksi asia: ehdoton rakkaus omaan lapseen ja että kaikki äidit rakastavat lapsiaan. Jaa-a. Olenpa tälläkin viikolla miettinyt, että miltäköhän se tuntuisi, jos rakastaisi omia lapsiaan. Ai niin, mutta minähän olen yksi maailman kaikista äideistä, jotka rakastavat lapsiaan...

Millaistakohan olisi, jos oma lapsi olisi normaali. Normaalilla tarkoitan sellaista, jonka kanssa voi keskustella asioista tai joka ylipäätään kuuntelee aikuisen puhetta hiljaa, tottelee edes joskus vaikkei olisi pakko (pakko = jää auton alle ellei tottele), joka ei kiihdy nollasta sataan sekunnissa, joka osaa purkaa raivoaan muutenkin kuin lyömällä ja huutamalla minulle tinnityksen (kiitos vaan siitäkin).

Niin monta vuotta helvettiä, että nyt jokainen pienikin ärsyke lasten suunnalta vituttaa niin, ettei veri kierrä.

Ennen lasten syntymää juttelin lisääntymisasioista yhden kaverin kanssa. Pohdin tulenko tekemään virheitä lasten kanssa. "Tulet", vastasi hän, "erilaisia kuin äitisi ja vielä pahempiakin."

Niin tässä on käynyt. Olen epäonnistunut äitinä vaikka luulin, että minusta tulee maailman paras äiti, tai ainakin parempi kuin omani oli aikoinaan minun kanssani. Olen kasvattanut kahdesta täydellisestä vauvasta sellaisen berserkkkiparin, että ei paremmasta (pahemmasta?) väliä. Jossain on mennyt pieleen ja pahasti. Eli oma moka, kikkelis kokkelis, mitäs läksit.

Rakastaa en enää osaa (jos koskaan olen osannutkaan), mutta veri on vettä sakeampaa. Lasten kaikki tarpeet täytetään. Mun lapset ja muiden kakarat.

Mutta kyllä minä haluaisin rakastaa heitä ja olla onnellinen heistä.


Kuva: 3643825
/ CC0 / Pixabay

Kommentit

Tämän blogin luetuimmat: