Viimeiselle matkalle

Kun ystäväni vuosien sairastelun jälkeen menehtyi, olin helpottunut - surullinen mutta helpottunut. Kaikki tuska ja vaiva oli nyt ohi. Vuosien taistelut olivat takanapäin. Siitä eteenpäin helpotuksen määrä on vähentynyt ja surun lisääntynyt. Mitä paremmin sisäistän sen, että nyt hän on ihan oikeasti poissa, sitä enemmän suren. Niin monta kertaa kuolema jo kolkutteli ovella ja hoitajat tarkistelivat kenelle voi soittaa vaikka yöllä, että siihen turtui. Ja nytkö se sitten onkin totta eikä enää kenraaliharjoitusta.

Kuva: strecosa / CC0 / Pixabay

En pidä sanasta banaali (lattea, tylsä, tympeä, arkipäiväinen), mutta siltä minusta tuntui ennen hautajaisia, banaalilta, ja että banalisoin hautajaisiin liittyviä asioita. Tiedän toki, etten ole ainoa: tietyt asiat pitää miettiä, ei niitä kukaan muukaan hoida. Ehkä se on sitä metatyötä, josta meitä naisia nykyään soimataan. Pitäisi vain elää hetkessä.

Minä en niin tee. Niinpä pyysin heti hautajaispäivän selvittyä mummoa lapsenvahdiksi. Tiesin, että lapset ovat tervetulleita näihin hautajaisiin, mutta ajattelin tässä vain itseäni. En halunnut joutua vastaamaan kesken siunaustilaisuuden sellaisiin kysymyksiin kuin ÄITI, MIKSI SINÄ ITKET KOKO AJAN, ONKO SE SINUN YSTÄVÄ TUOLLA ARKUSSA JA MISSÄ TÄÄLLÄ ON VESSA, MUA PISSATTAA! Toinen syy lapsien jättämiseen pois tältä reissulta oli se, etteivät he ja ystäväni olleet koskaan mitenkään läheisiä. Kuulumiset toki kyseltiin puolin ja toisin, mutta ystäväni ei esimerkiksi koskaan halunnut heitä luokseen kylään. Hänellä oli siihen syynsä ja ymmärsin häntä. Ehkä kuitenkin kolmas syy lasten mummolahoitoon oli painavin: tiesin paikalla olevan ihmisiä, jotka hyvin mielellään arvostelisivat lapsiani.

Sukkahousut. Ei paljain säärin, ei suorissa housuissa (koska ei sopivia), joten sukkahousut hameen kanssa. En ole käyttänyt sukkahousuja… yli kymmeneen vuoteen? Luonnollisesti niiden metsästys jäi viimeiseen iltaan. En tunne yhtään naista, joka rakastaisi sukkahousuja. Niiden käyttö alkoi tuntua siedettävältä siinä vaiheessa, kun aloin ostaa liian isoja ja ns. haarakiila-mallia. (Kyllä, mainitsen sukkahousujen haarakiilan blogitekstissä, joka käsittelee ystäväni hautajaispäivää.) Vaikka miten hoidan kantapäitäni, niistä ei mitään vauvanpeppua koskaan tule. Joten ensin laitoin avokassukat (koska kantapään ja sukkahousun väliin tarvitaan jotain pehmeää) ja sitten vedin jalkaani sukkahousut. Toimi täydellisesti.

Näitä banaaleja asioita pyöritin päässäni samaan aikaan kun tajusin, että se kukkiin liitettävä kortti on yhä kirjoittamatta! Todennäköisesti joku lasten puuha oli katkaissut ajatukset siinä vaiheessa, kun olin ollut tussia etsimässä – ja tässä taas tulos. Viimeisenä iltana ennen hautajaisia on mieltäylentävää huomata, että se parempi tussi, jota käytetään spesiaalimpia tekstejä kirjoitettaessa, on kuivunut.

Kuva: carolynabooth / CC0 / Pixabay

Jouduin puhumaan muistotilaisuudessa. En ollut varautunut siihen. Se hetki vain tuli, kun sitä pyydettiin, eikä siitä voinut kieltäytyä – tai toki olisi voinut, mutta kieltäytyminen olisi herättänyt enemmän huomiota kuin se, ettei minulla ollut valmista puhetta. Koska olin osalle vainajan sukulaisista täysin vieras, emmekä olleet esittäytyneet ennen tilaisuutta, aloitin sillä ja esittämällä vielä osanottomme. Sillä tavoin sain myös aikaa ajatella, mitä sanoisin.

En muista puheenvuorostani oikeastaan mitään. Nieleskelin kyyneleitä, rämmin liikutuksessa, yritin löytää oikeat sanat. Mies kuitenkin sanoi, että se meni ihan hyvin. Muistan vain kyyneleet, jotka olivat vierineet poskiltani ja tippuneet pöytäliinalle. Eikä minua edes hävettänyt. Mainitsen tämän siksi, että tiedän monia, joita se olisi nolottanut ja jotka olisivat asiasta myös mielellään minulle huomautelleet. He eivät enää kuulukaan elämääni.

Olen ollut muistotilaisuudessa, jossa vain pappi on käyttänyt puheenvuoron. Ystäväni muistotilaisuus kuului niihin, joissa vainajaa muistellaan monen puhujan voimin. Monien muistot ja näkemykset poisnukkuneesta olivat yhteneväisiä, riitasointuja ei ollut. Minusta on fiksua, että vainajan elämää tai tapoja ei aleta hautajaisten yhteydessä repostelemaan, vaikka materiaalia siihen olisikin. Jos jotain on jäänyt hampaankoloon, siitä voi puhua luotetun ystävän, papin tai terapeutin kanssa. Mitään kiiltokuvaa kuolleesta ei tarvitse luoda. Minä kuittasin ystäväni tummemman puolen kutsumalla häntä tahtonaiseksi ja oman tiensä kulkijaksi – sain hyväksyviä nyökkäyksiä.


Kuva: scrapbookingfanatic / CC0 / Pixabay

Kotona lapset halusivat taas jotain. Koko ajan. Lähdin nuoremman kanssa Pokémon-jahtiin. Kävelimme tuttua reittiä, ensin puiden alta ja leikkipaikan poikki, sitten asvaltoitua pihaa pitkin ystäväni kotitalon ohi. Suruliputus. Olin odottanut tätä, mutta en ollut keneltäkään kysynyt, koska se ei ollut minun asiani. Ellen olisi lähtenyt pojan kanssa pokettamaan, olisin missannut tämän. En ole enää mikään nuori, mutta ehkä sieluni on vieläkin vanhempi, koska kaipaan ja arvostan näitä tapoja.

Kun ystäväni pian koittavasta menehtymisestä ei ollut vielä mitään merkkiä, kirjoitin tähän blogiini tavoista ja etiketistä näin:

”Aika ja ihmiset muuttuvat. Eivät kaikki tavat pysy samoina vuodesta toiseen. Mutta jos ihan tavalliset ihmiset tietäisivät, kuinka käytösoppaan - sen rasittavan etiketin - mukaan tulisi toimia esimerkiksi kuolemantapauksen yhteydessä, voisi ihmisten kohtaamisista tulla helpompia. Kun tiedät, miten tehdä, teet sen ja homma hoidettu. Ei tarvitse jossitella ja pähkäillä.” 

Nämä hautajaiset vahvistivat tätä ajatusta. Oli helppo lähteä siunaustilaisuuteen, kun tiesi esim. miten kukkia laskettaessa toimitaan: Otamme kukkalaitteen telineestä, kävelemme arkun sille puolelle, jossa on vähemmän kukkalaitteita (jotta visuaalinen tasapaino säilyy), toinen pitää kukkia, toinen lukee, lasketaan kukat, ollaan hetki hiljaa arkkuun päin, käännytään lähiomaisiin päin, nyökätään tai kumarretaan kevyesti ja palataan omalle paikalle. Toki meille oli etukäteen kerrottu mm. missä kukat lasketaan, kappelissa vai haudalla.


Kuva: VinnyCiro / CC0 / Pixabay

Hautajaisten jälkeen katsoin elokuvan, jossa samaa tautia sairastavat ihmiset menehtyivät sairauteensa aivan eri ikäisinä, toinen vanhuuden kynnyksellä, toinen ennen kolmikymppisiään. Itkin. Surin. En edes tiedä mitä. Elämä on niin epäreilu. Vai onko? Onko joku luvannut meille jotain?

Olen luullut olevani sinut kuolevaisuuden kanssa, mutta ystäväni yllättävä poismeno on hieronut ennalta-arvaamattomuutta ja sattumanvaraisuutta naamaani nyt kaksi viikkoa. Ensin olet niin ok kuin se sairaushistoriallasi on mahdollista ja sitten sinä jo kuolet, puh pah pelistä pois. Vaikkei se edes ole sitä, sattumaa. Ihminen ei tiedä, ei voi ennalta arvata, mutta sattumaan en usko.

Kaikki tietävät nykyään, että kuolemaan päättyy ihmisen elämä. Ei ole mitään tuonpuoleista, taivasta ja helvettiä, vihreitä niittyjä, autuaita metsästysmaita. Ensin ollaan ja sitten ei enää olla. Minä en usko noin. Minun mielikuvitukseni on hyvin rajallinen. Että ihanko oikeasti ensin ei ollut mitään, sitten se räjähti ja nyt meillä on geeniteknologia, tukisukkahousut ja Internet. Minun mielikuvitukseni vaatii paikalle Jumalan, koska pelkkä alkuräjähdys ja evoluutio sisältävät liikaa sattumanvaraisuutta minun makuuni.


Kuva: 3345408 / CC0 / Pixabay

Eeva Kilpi: Ennen kuolemaa 

Älä ajattele, että elämä on lyhyt. 
Ajattele: Miten erikoinen kokemus. 
Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan, 
vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän. 
Mitä sen aikana on tapahtunut 
on itse asiassa sivuseikka. 
Että on kokenut alun ja lopun 
tajuamatta mitä tapahtuu 
ja että on ollut olemassa siinä välillä 
ja tehnyt jotakin tajuamatta siitäkään mitään. 
Ja että suuri osa on olemattomuutta 
ja tämä rahtu, elämä, vain kontrasti sille. 
Hetkittäin olemattomuus herkistyy ja tajuaa itsensä. 
Ei siltä ilmiöltä voi vaatia jatkuvuutta. 
Mutta että sai kokea sen, 
että voi lukea sen, 
että voi laulaa sen ja kirjoittaa, 
että sai maalata sen ja soittaa, 
että sai tanssia ja valokuvata, 
että sai näytellä sitä, 
itkeä sitä ja nauraa, 
pilkata sitä ja rakastaa, 
ja että se koski niin, 
ja että sitä inhosi ja vihasi, 
ja että siitä luopuminen kammottaa niin, 
synnyttää sellaisen autiuden... 
...ja että suru 


Kuva: TanteTati / CC0 / Pixabay

Hautajaispäivän aamuna, lapsia mummon luo viedessämme, kolmion takaa tuli auto meidän eteen. Äkkijarrutus. Nuori naiskuljettaja vilkutteli meille iloisesti.

Kommentit

Tämän blogin luetuimmat: