Pilalle passatut nykylapset

Niin pitkälle kuin mun muisti riittää, on puhuttu nykynuorista, jotka eivät osaa tehdä mitään itse. On pullamössösukupolvea ja uusavuttomia, jotka kyvyttömiksi kansalaisiksi ovat kasvattaneet curling- ja helikopterivanhemmat.

Silleen vähän hassua, että pullamössösukupolveksi on leimattu jo vuosikymmenestä toiseen kaikki uudet sukupolvet. Ilmeisesti vain sodan aikana ja heti sen jälkeen syntyneet ovat rautaa ja kaikki muut sen jälkeen puuta? Hassua sekin, että mummolani navetan ylisille johtanutta puuluiskaa purkamaan ja pieniksi laittamaan tarvittiin pieni armeija, siis pelkkää puuta.

Yleensä kai sellaisia hieman halveksuvia nimityksiä käytetään, kun ajatellaan, että ei tuosta toisesta ole mihinkään ja että kyllä minä vaan olen hoitanut hommat paremmin - tai hoitaisin, jos olisin nyt samassa tilanteessa. Onhan se totta, että 70-luvulla ja sen jälkeen syntyneillä ikäluokilla ei ole pahemmin ollut pulaa mistään (ellei tämän päivän lapsiperheköyhyyttä lasketa) ja sotakin on ollut jo aika kaukana takanapäin heidän syntyessään. Mutta en mä kyllä näe, että olisin mitenkään ilmaiseksi koskaan saanut mitään. Terveisin nimimerkki "Lukio ja kolme koulua sen lisäksi". Työtön olen ollut milloin en ole opiskellut - helppoa elämää?

Mutta ehkä kyse onkin just siitä, että niitä töitä en ole onnistunut saamaan. Koska kyllä tekevälle aina töitä löytyy, eikö niin? 

Olin siinä kuudentoista, kun etsin kesätöitä. Ajattelin käyttää hyväksi suhteita verkostoja ja soitin yrittäjäsukulaiselle. Hänellä oli firma, jossa tarvittiin kesäsiivoojaa. Olin katsonut kartasta, että työmatkaa olisi 10 kilometriä suuntaansa, mutta että pyörällä tuo matka taittuisi helposti. Niinpä soitin hänelle ja esitin asiani: Sukulaistyttö vailla kesätöitä, miten olisi?

Täytyy sanoa, että en ollut yhtään varautunut saamaani vastaukseen: Heidän siivouskohteensa olisi liian likainen nuoren tytön siivottavaksi ja lisäksi matka olisi minulle liian pitkä pyörällä ajettavaksi.

En ihan oikeasti ymmärtänyt. Ei se paikka mikään teurastamo ollut ja tavallisena kesäpäivänä tuli hyvinkin ajettua 5 kilometriä uimarannalle ja takaisin jopa kahdesti päivän aikana, eli 20 kilometriä yhteensä.

Se oli siis se vanhempi sukupolvi, joka päätti, että ei nuorista ole mihinkään.

Niin pitkään kun asuin kotona, äitini teki minulle voileipiä valmiiksi jääkaappiin: voiteli leivän, laittoi päälle salaattia, juustoa ja kurkkua, joskus saattoi olla jotain makkaraa. Minun ei tarvinnut koskaan siivota tai pestä pyykkiä. Jossain vaiheessa havahduin siihen, että vaatteet löytyisivät kaapista helpommin, jos ne olisivat siististi pinoissa, ja niin aloin viikata ne paikoilleen kaappiin. Tein havaintoja siitä, miten elämäni olisi helpompaa, ja toimin sen mukaan.

Kun muutin pois kotoa, nuorempana kuin yksikään luokkakaverini, opettelin pyykinpesun ja ruoanlaiton. Luin ohjekirjan tai reseptin ja tein sen mukaan. Kyseenalaistin vanhoja tapoja tehdä ja pystyin vinkkaamaan äidilleni, miten kuorrutetun täytekakun saa "siirrettyä" siististi tarjoiluastiaan - siis äidilleni, joka oli aina ollut keittiöihminen ja ruoanlaittaja viimeisen päälle.

Olin ensimmäistä(?) sukupolvea, joka leimattiin pullamössö(ä syövi)iksi ja uusavuttomiksi, kun ei tosiaan niitä töitäkään onnistuttu saamaan. Tosin 90-luvulla oli 400.000 muutakin samassa tilanteessa. Mutta yhtä kaikki: avutonta porukkaa. 

Nyt minä olen jo keski-iässä ja äiti. Jos uskon mediaa, somea ja terapeutteja, minulla on tasan kaksi hommaa: joko minä harjaan, hinkkaan ja siloitan lapseni elämän luistavaksi curling-radaksi tai sitten minä pörrään helikopterina yläilmoissa ylihuolehtimassa, tarkkailemassa ja kontrolloimassa kaikkea lapseni elämään liittyvää.

Osin se kyllä pitää paikkansa, esimerkiksi seuran suhteen. Vapaa-ajalla tuuppaan koulupoikaa mieluummin rauhallisten luokkakavereiden seuraan kuin niiden levottomien sielujen, jotka huitelevat pitkin kyliä koulureppu selässä vielä iltayhdeksältä. En kaipaa kasvatustyöhön enää yhtään lisähaastetta näistä ulkoisista ärsykkeistä, joita on muutenkin tarjolla joka tuutista.

Mutta näin erityislapsen/lasten vanhempana tasapainoilen lähes päivittäin sen kanssa, että teenkö lasteni "puolesta" liikaa, sopivasti vai liian vähän. Miten paljon esim. itsenäistä kulkemista voin vaatia koululaiselta, joka pelkää irtokoiria, yllättäviä tilanteita ja ylinopeutta ajavia autoja?

Vanhoina hyvinä aikoinahan ei ollut erityislapsia, tai jos olikin, niin kasvatuksellisen väkivallan pelko auttoi monen ongelman yli. Kyllä ennen oli asiat paremmin.

Kuva: skeeze / CC0 / Pixabay

Kommentit

Tämän blogin luetuimmat: