Lapset kannattaa erottaa toisistaan - ihan kuten mummon varpaat

Tänään oli koulupojan perustaitojen opettelupäivä n:o 2.

Heti aamusta vietiin taas pikkuveli mummolle ja sitten lähdettiin asioille. Käytiin pankissa ja etsimässä mummolle varpaiden erottelijaa. Sitten olikin jo lounasaika.

Eilen illalla ennen nukahtamista voitelin jälleen kerran koulupojan ranteet, joissa oli taas iho huonona. Juttelin hänelle samalla aiheesta ruokavalio ja ihon kunto sekä niiden mahdollinen yhteys. Tänään gluteenittoman hampurilaisen valinta sujuikin ilman ongelmia. Taisi olla hänen elämänsä ensimmäinen sitä lajia. "Tää on hyvää! Paras koskaan syömäni hampurilainen!" Erävoitto.

Kotona ei mennyt ihan yhtä hyvin. Maanantainen tekemisen riemu oli muisto vain ja joka asiassa jurputettiin vastaan. Sentään keitti itselleen oma-aloitteisesti teen ja lämmitti mikrossa mummon marjapiirakkaa.

Mutta kotiin ei oltu tultu vain piirtelemään, joten hommiin!

Ensin opiskeltiin vähän englantia. One, two, three... I, you, he/she, it... Orange is orange... Monday, Tuesday, Wednesday... I can swim, I can play, I can jump...

Jos numeroiden kääntäminen englannista suomeksi oli vaikeaa niin vielä vaikeampaa meinasi olla pikkuveljen kehuminen. Vasta kun ilmoitin, ettei kynän ja paperin äärestä nousta ennen kuin veljestä löytyy kolme hyvää puolta, alkoi kehuminen sujua: hän leikkii kanssani, hän on seurana, hän kehuu Pokémon-korttejani.

Lisäksi harrastimme jälleen runonlausuntaa ja kengännauhojen sitomista, joista jälkimmäinen on varsin haastavaa koulupojalle. Tai kyllä se rusetin tekeminen sujuu, mutta auta armias, jos nauhat sattuvat esim. avatessa humpsahtamaan umpisolmuun. Umpisolmuhan aukeaa parhaiten siten, että vetää nauhoja mahdollisimman napakasti eri suuntiin. Ai eikö? Koulupoika meinasi luistella hommasta, mutta minä kehotin ottamaan pikkuhaarukan kauniisti käteen ja kokeilemaan itse. Ja voi veljet sitä onnistumisen riemua!

Päiväkotipojan kotiinhakureissulla koulupoika halusi kaupasta pillimehun. Sanoin, että saa, jos itse käy ostamassa. Hänhän kävi. Hoitui kuin vanhalta tekijältä.

Lapset tosiaankin kannattaa erottaa toisistaan, jos haluaa saada jotain aikaiseksi niiden kanssa. Tämän läksyn minä yritän muistaa tästä eteenpäin.

Mutta miten koulupojasta saisi vielä oma-aloitteisemman ja rohkeamman kaverin, joka ei ongelmasta heti hätäänny? Tätä olen pohtinut usein.

Samalla olen hyvin elävästi muistanut, miten minulta jäi lapsena moni herkku saamatta, kun en vaan yksin uskaltanut mennä ostamaan tai kylässä pöydästä hakemaan. Äitini yritti pakottaa, mutta kun ei niin ei. Olin ihan järkyttävän ujo lapsi ja arka, piruparka. Vapauduin hieman ujoudesta peruskoulun jälkeen. Ei minusta mitään juhlien keskipistettä tullut, mutta en arkaillut enää ihan niin paljoa. Joskus kolmikymppisenä puhkesin kukkaan, jos nyt näin voisi sanoa. Oli sellainen elämäntilanne, että oli pakko uskaltaa ja minähän uskalsin, uskallan edelleen.

Minun pieni koulupoikani tuskailee, että miten hän voi koskaan kulkea koulumatkan yksin, kun pitäisi saada pyörä varastosta ja se on niin vaikea paikka (kuten onkin), eikä se lukko meinaa totella (tarkka pitää olla, tiedän sen kyllä) ja missä kohdalla tietä pitää kulkea ja... Minä ymmärrän kyllä, oikein hyvin vieläpä. Voi rakas pieni poika, minä ymmärrän sinua kyllä.


(Melkein) mummon varpaat.

Kuva: LoggaWiggler
/ CC0 / Pixabay

Kommentit

Tämän blogin luetuimmat: