Olen liian kiltti

Siis anteeksi, kuka on..?

Kenen blogiin mä just tulin?

Ymmärrän kyllä, ettei kiltti tai kiltteys ole se juttu, joka minuun ensimmäisenä yhdistetään - ei ainakaan kirjoitusten perusteella. Mutta julkaisemani tekstit eivät ole koko totuus, tai ainoa puoli minussa.

Teen mielelläni ihmisille palveluksia, jos vain voin. Tykkään ilahduttaa lähimmäisiäni.

Tiedän, että joskus tätä puolta minussa on varmasti käytetty vähän hyväksikin. Toisaalta jotkut ovat voineet yllättyä (ikävästi), kun en olekaan suostunut heidän pyyntöihinsä.

- Mutta sinähän lupasit...
- Lupasinko?
- Mutta ainahan sinä...

Niinpä. Älkää olettako.

Minusta olisi mukavaa, jos arki olisi pientä juhlaa. Aikuisten maailmassa se vielä toimisikin, mutta lasten kasvattamisessa ei. Lasten pitää pettyä. Lasten pitää oppia, että elämä ei ole non-stop hauskaa aamusta iltaan viikon jokaisena päivänä. Saavuttaakseen jotain pitää tehdä töitä. (Eipä sillä, että se kaikille aikuisillekaan olisi selvää. Eikä kaikkien tietysti tarvitsekaan. Jotkut ovat syntyneet kultalusikka hanurissa.)

Voin kertoa, että minun lapseni eivät ole koskaan olleet mitenkään hyvää oppilasmateriaalia, mitä pettymisen vaikeaan läksyyn tulee. Kerta toisensa jälkeen hekin olettavat kaikenlaista. Homman tekee (minun kannaltani) hankalammaksi se, että haluaisin hemmotella nuo pienet apinat ihan pilalle. Lapsen ilahtuminen - milloin mistäkin - on niin ihanaa. Mutta jos sille jatkuvan ilahduttamisen tielle lähtee niin sehän on ihan loputon savotta.

Varsinkin kun tilanne hyvin pitkälti on se, että lapseni ovat onnellisia vain sen hetken, kun heillä on suu suklaata täynnä ja uusi lelu kädessä. Eikä se hetki tunnetusti kestä kovin pitkään.

Tästä tulee pitkä kesä...


Kuva: Free-Photos
/ CC0 / Pixabay

Kommentit

Tämän blogin luetuimmat: