Miten teet yhden isoimmista palveluksista lapsellesi?

Kirjoitin joskus aiemmin (en muista milloin), että tämä talvi oli todella raskas minulle. Taisin pohtia syitäkin siihen (mitähän ne olivat? en muista). Kun pakkaset pakenivat, sateet muuttuivat rännästä vedeksi ja lumikasat sulivat, alkoi olla parempi olo.

Mutta sitten tuli toukokuun loppu ja valmistujaisia, lakkiaisia... Nuoret ihmiset täynnä unelmia ja toivoa, tulevaisuus avoinna. Lehdet kirjoittavat heistä juttuja, juhlavieraille annetaan lahjomis- ja pukeutumisvinkkejä. Tänä aamuna jouduin keskellä pääsykokeisiin jonottavia nuoria naisia. Oi sitä itseluottamusta ja energiaa. Mahtavaahan se vain on. 

En tuntenut kateutta. Olisin kyllä mielelläni kuulunut joukkoon. Tunsin... alistumista kohtaloon? Toivottomuutta? "Mun juna meni jo" -fiiliksiä.

Minulla on peruskoulun ja lukion lisäksi suoritettuna kaksi toisen asteen tutkintoa ja lisäksi maisterin paperit. (Ja sanon heti, että opettajaksi EI ole pätevyyttä EIKÄ halua. Piste.) Työtön olen ollut ison osan elämästäni, työkokemusta on kertynyt 4-5 vuotta, työeläkettä max 100 euroa.

Kun minä nuorena pohdin, että mitä tekisin peruskoulun jälkeen, perhe ja suku tekivät selväksi, että turha lähteä merta edemmäs kalaan, kyllä omasta kaupungista pitää löytyä kaikki tarvittava ja miten sinä edes siellä muualla toimeen tulisit. Olin niitä nuoria, jotka olisivat ehdottomasti kaivanneet kannustusta ja potkua perseelle. Sitä ei tullut ja ajattelin, että okei, parasta tyytyä tähän.

Niin, minä ajattelin. Eli oma moka, mitäs ajattelin. Olisi pitänyt ymmärtää, että minustakin on vaikka mihin. Nyt ei enää ole. Nyt on myöhäistä. Aivoni ovat hapertuneet lasten saamisen myötä niin, etten aina muista omaa puhelinnumeroani.

(Päiväkotipojalla on tietenkin just nyt mutsille asiaa, joten ajatus katkeaa noin viiden sekunnin välein.)

Miten teet yhden isoimmista palveluksista lapsellesi?

Ole suunnitelmallisen kiinnostunut hänen koulunkäynnistään ja tulevaisuudensuunnitelmistaan. Ja huom! Jo ennen ysiluokkaa.

Minun äitini kyllä esim. kyseli koealueen asioita ja enkun sanoja ennen sanakoetta, mutta sellainen usko mun kykyihin ja tulevaisuuteen ehkä puuttui. Tai ehkä se ei varsinaisesti puuttunut, mutta sitä ei tuotu esiin. Ei pohdittu elämää peruskoulun jälkeen. Ei mietitty koulutusvaihtoehtoja. Ei suunniteltu, miten järjestäisin elämäni, jos lähtisinkin merta edemmäs kalaan. Ja miksi ei? Ettei äidin avomiehelle ja tämän lapselle olisi tullut paha mieli. 

Vastuu koulunkäynnistä on toki lapsella itsellään, mutta kyllä vanhemman pitää olla tuntosarvet pystyssä, että miten paljon ja millaista tukea lapsi missäkin vaiheessa kaipaa, jos kaipaa. Ja eiväthän kaikki tukea tarvitse, mikä on ihan fine sekin. 

Äidilläni on yhä tapana puhua siitä, miten itsenäisesti minä koulun aina hoidin ja ettei hän olisi minua läksyissä osannutkaan auttaa. Ihan kiva saada kredittiä, mutta minusta tuo on myös hieman vastuunpakoilua ja asioiden selittelyä parhain päin. Ehkä siinä omassa toiminnassa on vaikeakin nähdä mitään vikaa, kun tytär kuitenkin nykyään on maisteri. Ja mitäpä hyötyä siitä menneiden kaivelusta edes olisi. Se oli silloin ja nyt on myöhäistä.


Kuva: ptksgc
/ CC0 / Pixabay


Alunperin piti kirjoittaa otsikolla "Kuinka laittaisin elämäni kuntoon?" mutta päiväkotipoika sekoitti pakkaa. Palaan siihen asiaan myöhemmin. 

Kommentit

Tämän blogin luetuimmat: