Kun rakastat niin lyöt

Koulupoika leirillä, mies töissä, minä ja päiväkotipoika kotona. Vain yksi lapsi! Mikä elämisen helppous! En yhtään ihmettele niitä, jotka jättävät lastenhankinnan siihen yhteen ja ainoaan. Onhan se nyt järjettömän helppoa esim. reissata, kun on vain se yksi ipana vahdittavana. Aamulla herättyäni oikein hykertelin, että mitäs me tänään päiväkotipojan kanssa tehtäis, minne mentäis.

Tilanne nyt? Aamupala on syöty. Seuraavaksi pitäisi pestä hampaat, pukea ja lähteä liikkeelle. Vilkaisin sääennustetta: sadetta tulossa. Voi jehna! No, bussillahan me kuljetaan, mutta silti. Olin ehkä vähän kaavaillut leikkipuistokäyntiä. Olisiko se sitten kuitenkin pizza- tai hampurilaislounas kaupungilla? Sekin olisi varmasti mieleen.

"Minusta on tylsää, kun isoveli ei ole kotona", sanoi päiväkotipoika juuri.

Joopa joo. Sitten kun ne apinat ovat samaan aikaan kotosalla niin siitä on kyllä veljesrakkaus aika kaukana.

Eilisen leiripäivän jälkeen tämä rakastettu isoveli nujutti pikkuveljeä taas ihan urakalla. Lasten mummo totesi, että on näköjään ollut ikävä. Sanoin, ettei mun mies kurmuuta mua tolleen vaikka olis ollut pitkällä työmatkalla.

Se on oikeasti aika hassua, että kun lapset vetelee toisiaan ympäri korvia, niin se on vaan sisarusrakkautta ja kaipuun päättymistä. Mutta kun ukko pyyhkii keittiönpöytää akalla niin se on parisuhdeväkivaltaa. Joo, ei tartte hermostua, ymmärrän kyllä, että on eri asioista kyse.

Mutta se tämän päivän ohjelma.

Päiväkotipojan pitäisi harjoitella ärrää. Puheterapeutti antoi "kotihoito-ohjeet" ja niitä noudattaen metsästämme ärrää. Toki kielijänteen leikkausaika on merkattuna kalenteriin syksylle, mutta harjoittelut voi kuulemma jo aloittaa. Turha kai sanoakaan, että päiväkotipoika ei ole ollut innoissaan.

Puheterapeutti ehdotti harjoittelua kannustamaan - RUMPUJEN PÄRINÄÄ! - tarrataulua. Ei ***tu. Että taas pitäisi luvata jotain palkkiota. Joo ei. Pojilla on nimittäin jo yhteinen "aamutarrataulu" ja tuntuu, että niitä palkkioita saa olla koko ajan hommaamassa. (Oikeasti ei tarvitse, koska voi mennä viikko ilman ainuttakaan tarraa.)

Ja kun päiväkotipoika haluaa tehdä vain yhden pienen harjoituksen päivässä niin siitäkö pitäisi tarra antaa? Joo, ainahan voisi laittaa palkkion vaikka 30 harjoituskerran päähän, mutta sitten saisin kuulla joka ikinen harjoituskerta valitusta myös siitä, miten KAMALAN MONTA KERTAA ON VIELÄ JÄLJELLÄ. Ei hermo kestä sitä, ei. Nämä jullit nimittäin huutavat ja valittavat jo muutenkin tarpeeksi.

Sivuhuomautus: Eilen olin taas keskellä tilannetta, jossa pieni tytöntylleröinen sanoi jotain vähän kovemmalla äänellä äidilleen. Äiti valittamaan, että voi voi hänen korviaan, kun on niin KOVA ÄÄNI. No ei kuule ollut, sori vaan. Mun korvat tuskin rekisteröi sitä ininää.

Btw, huutaminen.

Olemme varmasti kaikki törmänneet siihen kliseeseen, että lapselle ei saa koskaan huutaa. *paskaista naurua* Ai ei vai? Voin kertoa, että (kun ns. kasvatuksellinen väkivalta on Suomessa kiellettyä) meidän pässeihin ei tehoa muu kuin äänen korottaminen. Kun olet sanonut 10-100 kertaa nätisti (huom! en liioittele) niin sitten on pakko ärähtää niin että lasit helisee.

Lapselle ei saa koskaan huutaa - my arse. Jos jokainen perseily ja vänkytys hoidetaan päänsilityksellä ja "voi miten kiva kun sä ilmaiset itseäsi" -lätinällä, niin milloin ja missä se lapsi oppii, että aamuyöllä nakkikopilla ei kannata mennä länkyttämään tai voi saada turpaansa.* Jos kaikkiin lapsen typeryyksiin vastataan hempeilyllä niin onnea vaan - tulette tarvitsemaan sitä.

Joo, mutta se päivän ohjelma...


Kuva: MichaelGaida
/ CC0 / Pixabay


* Varmaan pakko laittaa kaikkien nillittäjien vuoksi lisähuomautus, että MEILLÄ EI LYÖDÄ LAPSIA, eikä ketään muitakaan. Lepo vaan, okei?

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin luetuimmat: