Kun ilta saa

Eilisessä mindfulness-jutussa unohdin mainita, että olen jo ottanut tavaksi lukea lapsille rentoutustarinan nukkumaan käydessä. En sitä ihan joka ilta lue, mutta pari kertaa viikossa ainakin.

Kun minä olin pieni, äitini luki minulle paljon. Itse asiassa hän luki minulle vielä silloinkin, kun jo olin koulussa ja varmaankin 3. luokalla.

Meilläkin luetaan lapsille, mutta ei varmasti niin paljon kuin minulle aikanaan. Lukisin mielelläni enemmänkin, mutta päivällä pojat eivät malta asettua kuuntelemaan ja illalla nukkumaan käydessä - oho, kello onkin jo noin paljon, nyt päät tyynyyn.

Illat ylipäätään ovat sellainen juttu, että niihin pitäisi kiinnittää meillä enemmän huomiota.

Minä haluaisin lukea jotain hyödyllistä ja ehkä vähän opiskellakin. Päivällä jos yrität niin siinä on heti jompikumpi keskeyttämässä... ja taas... ja sitten toinen... ja taas... ja sitten ei huvita enää jatkaa. Illalla haluan saada pojat nukkumaan lyhyen kaavan mukaan, joten satu-cd pyörimään ja mamma omiin hommiin. Kumma juttu, että ne omat hommat eivät kyllä ikinä ole minkään hyödyllisen lukemista tai opiskelua. Mistä lie johtuu...

Iltoihin pitäisi siis saada jonkun sortin ryhtiliike. Sen edellytys olisi varmaankin itsekuri. On vaan niin paljon mukavampaa surffata hyödyttömiä kuin lukea hyödyllistä. Että oma moka - tämäkin. Mutta tyhmähän ei ole se, joka tekee virheen, vaan se, joka ei ota opiksi. Korjausliike! NYT!

Klo 20 lapset sängyssä ja iltasatu+rentoutus.
Klo 21 minä luen jottain tosi fiksua ja kehittävää. Jos en ole ehtinyt tehdä omia hommia päivällä niin en tee niitä illallakaan. Pakko saada luettua ja opiskeltua.


Mietin, mikä tunniste tähän juttuun pitäisi laittaa. Kun en uutta keksinyt, valitsin erityislapseus. Epäilen nimittäin, että jos lapseni olisivat ns. tavallisia (meinasin kirjoittaa normaaleja), en näitä mindfulnesseja sun muita rentoutuksia pahemmin käyttäisi.


Rentoutustarina TÄÄLTÄ.
Päällä oleva kuva: congerdesign
/ CC0 / Pixabay

Kommentit

Tämän blogin luetuimmat: