Kenellä on oikeasti vaikeaa?

...niinku vaikka lapsensa kanssa... tai silleen... ja onko se vaikeus suhteellista vai absoluuttista vai jotain muuta?

Minulla on kaksi lasta, joista toinen on ihan virallisesti diagnosoitu ja on ns. erityislapsi. Toinen on vielä tutkinnan alla, että onko vain veemäinen tyyppi vai onko jotain häikkää hänelläkin - epäilen sekä että.

HERRAJJUMALA MITEN KUKAAN ÄITI VOI PUHUA LAPSESTAAN TOLLEEN?!?!?!?!?!

Helposti. Eläkää tätä arkea tällä kombolla nämä samat vuodet ja voi olla, että keksitte vielä jotain pahempaakin. Mutta ei mennä nyt tällä kertaa siihen.

"Kuka se oli se sun pojan luokkakaveri, joka häiriköi kevätjuhlassa koko ajan?" kysyttiin minulta tällä nyt jo loppusuoralla olevalla koulujen päättymisen viikolla. Jep, ei ollut meidän diagnosoitu eikä diagnosoimatonkaan poika se häirikkö.

Miten sen häirikön vanhemmat suhtautuvat näihin lapsensa muuvsseihin ja muihin omiin show-elementteihin, joita riitti kyllä koko viikon tapahtumiin? Toisen ihmisen pään sisälle on tunnetusti vaikea päästä, mutta päällisin puolin vanhemmista tuntuu olevan hauskaa, kun lapsella on hauskaa ja onhan se nyt aivan ihanaa, kun lapsi saa olla lapsi ja...

Ja sitten minä nipo natsimutsi lyön omilleni henkisesti nyrkkiä pöytään ja vaadin asiallista käytöstä ja kärsin, kun ne perkeleet eivät tottele. Alanko siis rennommaksi? Kun nehän on vasta lapsia ja ei voi vaatia ja..?

Toinen tuttu sanoi, että on ollut rankka viikko, kun lapsi on ollut koko viikon äänessä ihan non-stoppina. Hiljaa oli ehkä nukkuessaan ja vessassa käydessään (eikä kyllä aina silloinkaan). Niin? Mitä kamalaa siinä on? Jos äänessä oleminen on semmoista tasaista jutustelua ja tarinankerrontaa niin sehän on ihan kiva. Meidän lapset sen sijaan...

Saako tuttavani ärtyä jälkikasvunsa melutulvasta, jos se minun mittapuullani on samaa tasoa perhosen siipien havinan kanssa?

Kenellä on oikeasti vaikeaa? Ja onko sillä mitään merkitystä?


Kuva: PixLoger
/ CC0 / Pixabay
(vain osa alkup. kuvasta)

Kommentit

Tämän blogin luetuimmat: