Ei mikään ruusuinen tulevaisuus

Todistustenjakopäivän ilta. Päiväkotipoika nukkuu jo, koulupoika vielä pyörii unta hakien. Olen käynyt jo kahdesti, kun kutsu on käynyt. Jokin pelottaa muttei tiedä mikä. Nyt hän kyseli, miksei Jumala vastaa, kun hän on pyytänyt, että nukahtaisi jo.

Ei tunnu lasten loman alulta ollenkaan. Tauti vei juhlimiselta voimat. Televisiota on katsottu ja oltu vaan. Niin ja tietysti pojat ovat tapelleet, riehuneet ja huutaneet. Oh joy! Kilahdin kunnolla, kun piti kouluvuoden päättäjäiskuvassakin pelleillä. Kai niillä on niin paska lapsuus, että pitää yrittää repiä riemua joka asiasta.

Tiedän, että kun koulussa ja päiväkodissa on skarpattu ja oltu nätisti, niin sitten kotona ei jaksa ja kotona pitäisi saada olla rennosti. Mutta kun tämä on myös meidän vanhempien koti. Ja tämä on lähinnä helvetin esikartano, kun pojat ottavat rennosti. Ehkä pitäisi sittenkin aloittaa joku lääkitys - minun siis - tai olla jatkuvassa nousuhumalassa. Sitten tämä kaikki paska voisi olla ajoittain ihan hauskaa?

Pojan todistus oli kyllä hyvä. Ei moitteen sijaa. Vähän vaan epäilen, että onko ope antanut hyvät arvosanat liian helposti. Mutta ei kai se voi olla mahdollista.

Koulupoika pyysi minut kesken iltasuihkun luokseen, isä ei tietenkään kelvannut syvälliseen keskusteluun. Hän nyyhkytti huolissaan, että pitääkö hänen syksyllä kulkea koulumatkat yksin. Sanoin, että hyvähän se olisi jo oppia, mutta että surraan ja mietitään sitä sitten syksyllä, kahden kuukauden päästä.

Syksy. Ei sinne ole kuin kaksi kuukautta. Mitä syksy tuo tullessaan?

Kävin tänään läpi talouden kirjanpitoa. Liikaa menoja, ihan liikaa. Säästötili hupenee. Mietittiin, mistä voitaisiin säästää. Ei ainakaan siivoojasta. Jotain muuta pitää keksiä. Ollaan jo päätetty, että seuraavassa muutossa luovutaan vartiointiliikkeen palveluista. Muutetaan ns. paremmalle alueelle, joten ehkä sille ei ole tarvetta. *kopkop*

Helpottaisi kovasti, jos pääsisin töihin. Taloudellisesti siis. Vaan kun yhtä paikkaa hakee 20-200 koulutetumpaa, sopivampaa tai muuten pätevämpää ja mukavampaa niin minkäpä teet. Haluaisin uskoa, että minullekin vielä joskus jotain löytyy, mutta optimisti ei opi ja pessimisti ei pety. Kun nelikymppisellä naisella on työkokemusta öbaut neljän vuoden verran niin on helppo olla realisti.

Mietin taas kerran, mitä kaikkea sitä onkaan tullut elämässään tehtyä ja valittua väärin. Mutta minkäs teet. Tässä ollaan ja tästä on suunta vain...


Kuin ruusu, jonka koulupoika opettajalta sai.

Kuva: Capri23auto
/ CC0 / Pixabay

Kommentit

Tämän blogin luetuimmat: