Ruuhkainen toukokuu, mikset sä jo mee

Viime viikolla valitin miehelle, etten tiedä, mitä elämälläni tekisin. Pohdin opiskelemaan lähtöä ja työllistymisen hankaluutta. Sanoin, että olen ihan hyödytön, pelkkä menoerä.

Mies totesi, että ilman minua ja minun kotona oloani (aka työttömyys) meidän arkemme olisi aika tavalla hankalampaa. Hämmästyin hänen sanoistaan. En siksi etteikö se olisi totta, vaan että - voiko tämä olla tottakaan!? - hän on sen vihdoin sisäistänyt.

Hain puolitoista vuotta sitten työpaikkaa, joka oli ihan unelmaduuni. Se oli just sitä, mitä minä olen aina halunnut tehdä. Pääsin jopa haastatteluun asti, mitä ei yleensä tapahdu. En tullut valituksi. Minua harmitti ja miestä varmaan vielä enemmän.

Minun harmiani loivensi se, että lasten hoito- ja kuljetuskuviot olisivat hankaloituneet huomattavasti työpaikan saannin myötä. Mies ei asiaa hoksannut ennen kuin hän alkoi selittää, miten hänen pitää lähteä työmatkalle seuraavassa kuussa. "Kuka veisi lapset hoitoon ja kouluun ja hakisi sieltä, jos minulle olisi sattunut tuon firman toisella toimipisteellä käynti samaan ajankohtaan?" Ei kukaan.

Nyt olen törmännyt blogikirjoituksiin, joissa tuskaillaan kiireistä toukokuuta: On dediksiä, äitienpäivä, valmistujaisjuhlia, päättäjäisiä, lasten harrastusten näytöksiä ja konsertteja - vaikka mitä. Ja auta armias, jos tähän sumaan sattuu myös synttäreitä ja muita muistettavia.

"No ei voi olla noin vaikeeta", mitä mietin, "hyvinhän mekin ehditään kaikki hoitaa ja muistaa". Niin - koska minä olen kotona ja muistan tai muistutan. Tosin joo, emme ole myöskään haalineet harrastuksia lapsille tai itsellemme. Arki on meidän harrastuksemme. Jotain pientä pojilla on, mutta ei mitään, joka vaatisi meiltä vanhemmilta jotain erityistä.

Päätän pätemisen tähän ja lähden hakemaan päiväkotipoikaa hoidosta.

Kuva: geralt
/ CC0 / Pixabay

Kommentit

Tämän blogin luetuimmat: