"Mitenkäs sitä maitoa tulee?"

Olen varmaan koko elämäni ajan saanut kuulla, miten minulla on niin hirmuisen heikko itsetunto. Yleensä sanojana ovat olleet sellaiset ihmiset, joiden epäilen toivoneen, että minulla olisi heikko itsetunto. Minulla ei nimittäin ole. Mistäkö tiedän? Ainakin kolmesta seikasta:

Olen naimisissa sellaisen miehen kanssa, jonka kanssa en missään tapauksessa voisi olla aviossa, jos kärsisin heikosta itsetunnosta. Jokainen voi käsittää tämän kuten haluaa, negatiivisesti tai positiivisesti, mutta voin vinkiksi antaa, että puoli sukuani pitää häntä jumalasta seuraavana.

Minulla on ystäviä, joiden kanssa ystävyys ei toimisi, ellen arvostaisi itseänikin. He ovat nuoria, kauniita, älykkäitä, aikaansaavia ja empaattisia - ja minä saan nauttia heidän ystävyydestään. Jos minulla olisi heikko itsetunto niin olisin katkera ja kateellinen.

Imetys meni kummankin lapsen kohdalla ihan perseelleen, mutta en osannut traumatisoitua siitä. Ensimmäistä lasta osaimetin ehkä pari kuukautta, toista kolme viikkoa. Imetys ei ollut minusta mitenkään ihmeellisen ihanaa tai muutenkaan spessua, joten kun homma ei toiminut niin en suostunut stressaantumaan vaan olin ilahtunut elämän helpottumisesta korvikepullon myötä.

"Mitenkäs sitä maitoa tulee?"

Mutta pari sanaa imetyksestä nyt kuitenkin, koska ihmisten tyhmyys jaksaa ilahduttaa minua aina vaan: että joku ihan oikeasti voi olla noin daiju.

Ensimmäisen lapsen kohdalla en osannut olla varautunut, toisen kohdalla sitten jo paremmin. Nimittäin minulle täysin tuntemattomien naisten ja miesten kommentteihin imetyksestä ja rinnoistani - ja hei, minä en koskaan edes julki-imettänyt.

Minut pysäytettiin, kun olin matkalla kauppaan vauvan kanssa. Vanha mummeli alkoi tentata, että tuleeko maitoa ja kai minä vielä imetän. Kysyttiin imetyksestä ja kerrottiin miten "meidän mamma" imetti kaikki viisi lasta vuoden ikään asti. Vanha ukko tuntui olevan tästä hyvin ylpeä. Minulta tultiin utelemaan imetyksen sujumisesta, kun oltiin perheenä luistelutapahtumassa. Ihan ventovieras nainen.

Olin aluksi niin pöyristynyt tästä töykeästä lähestymisestä - mitä helvettiä minun tissini heille kuuluvat, kun eivät edes heille näy! - etten osannut sanoa oikein mitään. Mutta sitten aloin antaa samalla mitalla takaisin.

Yksi mummeli tuli tenttaamaan imetysasioistani ja kertoi myös heti, miten hänen tyttärensä imettää vieläkin, vaikka lapsi on jo yli vuoden ja osaa jo pyytää rintaa. "Niin, eikös sitä sanota, että siinä vaiheessa on viimeistään syytä lopettaa, kun lapsi osaa itse pyytää", minä kuittailin takaisin. Tapahtui jotain mielenkiintoista. Tämä vanha nainen alkoi kertoa minulle omasta epäonnistumisestaan, siitä miten hän ei ollut pystynyt imettämään omaa lastaan. Olikohan hän koskaan pystynyt asiasta kenellekään kertomaan? Minulle, ventovieraalle, hän pystyi asian ja surun paljastamaan.

Mikä äitejä vaivaa? Miksi imetyksen sujumattomuus on niin kamalaa? Me elämme vuotta 2018 ja kaupan hyllyt notkuvat korvikkeita. (Joo, joo, voi olla lehmänmaitoallergia tai joku muu juttu, miksi imetyksen olisi paree onnistua, mutta eiköhän nämä nyt kuitenkin ole vähemmistössä.)

Kun ensimmäinen lapsi syntyi, äitini sanoi, että jos ei imetys onnistu niin korviketta vaan, itseään on turha kiusata. Parhaita ohjeita, joita koskaan olen häneltä saanut. Toisen lapsen kohdalla mietin, että tulisiko maitoa nyt paremmin. Ei tullut. Olin juuri aktivoimassa maidontuloa rintapumpulla, kun ystäväni soitti. Hänen veljensä oli kuollut täysin yllättäen ja varoittamatta, nuori terve ihminen. Puhelun jälkeen totesin, että eiköhän tämä imetys ollut nyt tässä. Elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin se, että oma lapsi saa äidin omaa maitoa.

Erityislapseutta lukuun ottamatta meidän pojat ovat aina sairastaneet tosi vähän. Niin vähän, etten halua asiaa muille äideille livenä mainostaa. En varsinkaan niille mutseille, jotka ovat itkua vääntäen täysimettäneet vuoden ja sitten seuraavan vuoden saaneet valvoa lapsen korvatulehduskierteen vuoksi.

Kuva: Fanette
/ CC0 / Pixabay

Kommentit

Tämän blogin luetuimmat: