"Mistä rakkaus alkaa... se on salaisuus..."

Mutta se ei ole salaisuus, miten mun ystävyydet ovat päättyneet: olen saanut tarpeekseni.

Muutama vuosi sitten tuntui olevan ihan suma päättyneitä ystävyyksiä, kaveruuksia. Kukahan oli ensimmäinen, jonka hyvästelin? Avioeroni myötä laimeni ja päättyi muutama ystävyys. Osaan ei liittynyt sen enempää draamaa, joihinkin sitten vähän enemmänkin.

Rouva A ei hyväksynyt avioeroani. Joidenkin kuukausien jälkeen huomasin, että kaikki yhteydenpito tapahtui minun aloitteestani, vaikka hän kyllä olikin aina valmis tapaamaan, jos sitä ehdotin. Jätin yhteydenpidon vuosiksi. Hänestäkään ei kuulunut. Kerran tapasimme kaupungilla ja hän alkoi sössöttää, että kun ei olla nähty ja lässyn läpä lää. Sanoin ihan suoraan, miten asiat ovat. Sen jälkeen ei sitten tosiaankaan olla enää nähty. Eikä ole ollut pahemmin ikäväkään.

Neiti B ei hänkään ottanut koskaan yhteyttä minuun päin. Joskus avauduin FB:ssa lapsiperhe-elämästä ja silloin kännykkäni piippasi. Minulle täysin oudosta numerosta tuli viesti, jossa oltiin kovasti huolissaan ja lässytettiin ties mitä diibadaabaa. Pistin kyselyn, että kukahan mahtaa olla kyseessä, kun ei Fonectakaan tiedä. Kun asia selvisi, se kaveruus päättyi siihen. Ilmoitin ihan selvin sanoin, että mun ystävät kyllä yleensä pitää huolen, että mulla on heidän uusi numeronsa.

Rouva C on kai tavallaan vieläkin ystäväni tai tuttavani, tavallaan. Emme ole koskaan päättäneet ystäyyttämme mitenkään virallisesti, mutta emme me enää yhteyttäkään pidä. Jos kohtaamme kaupungilla, juttelemme niitä näitä, mutta siinäpä se. Takana ovat ne ajat, kun hän uskoutui minulle ja sai minulta tukea.

Neiti D onkin mielenkiintoinen tapaus. Hän sai lapsen yksin. Virallisesti hän ei koskaan lapsesta luopunut, mutta kasvatuksen ja muunkin huolenpidon ovat antaneet hänen vanhempansa. Hän napsii sitten äitiydestä ne parhaat palat. No, eihän siinä mitään, hyvä kun on saanut asiat noin lokoisasti järjestettyä. Mutta kun hän alkoi arvostella minun äitiyttäni ja parisuhdettani ja kaiken lisäksi väitti, ettei ole niin tehnyt (ihana asia tuo valikoiva muisti), minulle riitti hänen ystävyytensä. Sitten hän luonnollisesti pakeni masennuksen taakse ja väitti, että eihän hän muuten, mutta kun masennus. Joopa joo. Lähetin sähköpostin, jossa asiallisesti kerroin, mitä mieltä minä olen ja jätin oven reilusti raolleen. Hän ei ole siihen rakoseen koskaan ilmaantunut. En ole kaivannut.

Herra E:tä minulla on vähän ikävä. Meillä oli mutkaton kaveruus, johon ei koskaan kuulunut mitään sellaista, ei edes pientä flirttiä. Mutta sitten, monen monen vuoden jälkeen, hän alkoi pitää minua tyhmänä ja itsestäänselvyytenä. Hän luuli, että voi elää ihan miten sattuu ja minä korjaan jäljet. Niinkö huonosti hän oli minut oppinut tuntemaan. Ehkä se ei sitten tuttavuutta kummempaa ollutkaan.

Rouva F on... oli... kaikkein pitkäaikaisin tuttavuuteni, kouluajoilta jo. Joskus kolmikymppisenä avioeron jälkeen havahduin siihen, että roikotan kaverina ihmistä, johon en voi luottaa. Hän ei koskaan ollut sitoutunut minuun, hän ei ollut minun puolellani vaan aina minua vastaan. Mitä sellaisella ihmissuhteella tekee? Lakkasin pitämästä yhteyttä. Hän kysyi, missä vika. Kerroin hieman loivennellen. Se oli siinä sitten - se "ystävyys" ja hänen loukattu egonsa.

Onko minulla vielä ystäviä? En tiedä. En ainakaan kaipaa mitään kovin sitovaa. Ehkä avioeroni opetti minulle yhden asian ystävyydestäkin:

Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin, 
yksin syntynyt oot, yksin sä lähtevä oot. 
Askelen, kaksi sa luulet kulkevas rinnalla toisen, 
mut jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi, 
hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavas luulet 
ihmisen, kaltaises - vierasta lämmititkin! 
Silmää löytänyt et, joka vois sun katsehes kestää, 
kättä sa et, joka ei liukunut luotasi pois. 
Kylmä on ystävän mieli ja kylmä on armahan rinta. 
Huulet liikkuvat vain, rinta on liikkumaton. 
Leikkihin kumppanin löydät, et todella riemuhun, tuskaan. 
Hiipua yksikseen tuntehes polttavin saa. 
Ystävän, armaan vain oma kaipuus sulle on luonut, 
houreen, jok’ katoaa, kun sitä kohti sa käyt. 
Niin olet yksin, sa ihminen, yksin keskellä kaiken, 
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot, 
yksin erhees kätket ja yksin kyyneles itket. 
Ainoa uskollinen on oma varjosi vain. 

V.A. Koskenniemi: Elegioia (1917)


Kuva: StockSnap
/ CC0 / Pixabay

Kommentit

Tämän blogin luetuimmat: