Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön lapset erottako

Sitä luulee uivansa jo syvällä, kun huomaakin sukeltavansa kiviin.

Olen toki miettinyt erillään asumista ennenkin, mutta tällä viikolla aloin pohtia, miten sen saisi toteutumaan mahdollisimman kivuttomasti.

Jos asuisimme erillämme, kumpikin pitäisi lapsia vain joka toinen viikko. Sillä lapsista tässä nimenomaan on kyse. Elämä heidän kanssaan on helvettiä.

Minulla oli tällä viikolla hyvä tilaisuus jutella koulupojan kanssa kahden kaikessa rauhassa. Kerroin, että minä olen aina elänyt ympäristössä, jossa ihmiset käyttäytyvät asiallisesti. Niinpä mm. siitä syystä minun on vaikea elää sellaisen käytöksen ympäröimänä kuin nyt joudun elämään. Hänkin sai kertoa ajatuksiaan.

Jatkuva päätön riehuminen. Kiroilu. Huutaminen. Kuuntelemattomuus. Vastaan vänkyttäminen joka asiassa. Monta vuotta jo

Jos me asuisimme erillämme... En puhu avioerosta vaan erillään asumisesta. Niin, jos me asuisimme erillämme - mitä sitten? Olen työtön. Minulla ei ole mitään tekemistä. Mitä hittoa minä tekisin kaikella vapaa-ajallani? Samaan aikaan mies kävisi töissä ja hoitaisi poikia illat ja viikonlopun - tämä siis sillä viikolla, kun lapset olisivat hänellä. Toisella viikolla minä pyörittäisin rumbaa ja mies kävisi töissä ja tekisi töitä varmaan illatkin, koska tuntisi olonsa yksinäiseksi.

En tiedä. Jotenkaan tuo kuvio ei houkuta. Ja lisäksi: myötä- ja vastamäessä. Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön lapset erottako.

Juuri tällä hetkellä istun sohvalla ja juon olutta. Katson tallenteista Harryn ja Meghanin häitä, vaikka sain katsoa ne rauhassa ihan livenä, koska mies vei pojat pokettamaan siksi aikaa. Mies ajattelee minua ja minun parastani. Voisinko minä tehdä sellaisen tempun, että luistelisin tästä paskasta väljemmille vesille ja vaatia siirtoa, josta mies ei todellakaan pitäisi.

Ehkä me selvitään tästä paskasta kuitenkin yhdessä?
Kuva: Tatutati
/ CC0 / Pixabay

Kommentit

Tämän blogin luetuimmat: