Valaistuminen: voin luopua vihastani

Tänään sen ymmärsin, valaistuin. Voin luopua, luovuttaa.

Jokainen toivoo tervettä lasta. Minäkin toivoin, me toivoimme. Saimme kaksi tervettä poikaa. Oli kaikki varpaat ja sormet.

Olin odotusaikana melko varma, että saan down-lapsen. Olin oikeastaan yllättynyt, ettei kummallakaan kerralla käynyt niin. Näin itseni hymyilevän down-tytön äitinä. En tiedä, mistä tämä mielikuva oli minulle tullut. En varsinkaan ymmärtänyt sitä tyttö aspektia, koska sukupuoli oli (ja on) minulle yhdentekevä.

Mutta tuli kaksi poikaa, joista kumpikin vaikutti ensimmäiset pari elinvuottaan ns. normaalilta. Sitten kumpikin alkoi pikkuhiljaa muuttua siinä 2-3 -vuotiaana... tai voisiko sanoa, että he alkoivat erottua ympärillä olevista lapsista.

Olin ollut jotenkin varautunut siihen, että saan vammaisen lapsen (joo joo, ei siihen voi varautua, pälä pälä). Sillä tavalla vammaisen, että hänestä näkee sen ja sen johdosta ihmiset tajuavat, että hei, tältä kaverilta ei voi odottaa ihan samaa kuin muilta.

Mutta minä sain kaksi ns. tervettä lasta, jotka ovat hyvin normaalin ja suloisenkin näköisiä. Ja sitten se käytös on ihan perseestä. Huono äiti, et ole osannut lastas kasvattaa.

Minulle on aina ollut tärkeää osata käyttäytyä oikein. Minusta on itsestäänselvää, että otetaan muut huomioon ja pyritään korrektiin kanssakäymiseen. Sitten minä - kaikista universumin ihmisistä minä - saan kaksi lasta, joiden kanssa saa aina kärsiä ja hävetä. Joka jumalan päivä. Aamusta iltaan.

Olen kasvattanut, neuvonut, ohjeistanut, ojentanut, laittanut niitä vitun tarroja tauluun, antanut suoria kehotuksia, kehunut hyvää, ignoorannut huonoa, ollut niin johdonmukainen että saan kohta sähköasentajan paperit, keskustellut, neuvotellut, sopinut, ollut niin rauhallinen että olen epäillyt kuolleeni, hakenut apua ja saanut sitä.

Tulos? Nolla.

Lainaan itseäni: Uskoni ihmiskuntaan palautui alkuvuodesta, kun juttelin lastenpsykologin kanssa. Hän sanoi, että kaikki hyviksi havaitut konstit eivät toimi kaikkiin lapsiin ja ns. erityislapsiin niillä ei välttämättä ole mitään vaikutusta.

Samaa paskaa tuulettimeen 24/7/365.

Olen ollut vihainen. Olen yhä vihainen. Ei kun en ole. Nyt minä olen vain pettynyt - sen valaistumisen lisäksi. Ei jumalauta tässä pitänyt käydä näin. Minulla on kaksi sähköjänistä, jotka mitään kuuntelematta, näkemättä ja tottelematta suhaavat sinne tänne sen mukaan miten tuuli puhaltaa.

Ihminen suuttuu ja on vihainen, kun hän luulee, että asiat voivat vielä muuttua.

Ne eivät muutu. Nämä lapset eivät tästä koskaan muuksi muutu.

Nappia huuleen ja näillä mennään.


Valaistuminen.

Kuva: werner22brigitte
/ CC0 / Pixabay

Kommentit

Tämän blogin luetuimmat: